Kotouttamisteollisuuden höpöjuttuja?
Olen tullut elämässäni vaiheeseen, jossa on pakko kohdata tosiasiat. En näe enää lukea enkä kirjoittaa. Minulla on silmissäni kaksikin periytyvää sairautta ja jouduin lopettamaan rakkaimman vapaaehtoistyön, opettamisen Luetaan yhdessä -ryhmässä. Haluan siksi kertoa tästä toiminnasta. Järjestörahoituksiin kohdistetaan suuria leikkauksia ja kotouttamistoimintaa vähätellään.
Mikä Luetaan yhdessä ja mistä kaikki alkoi?
Marja Liisa Toivanen aloitti opetustoiminnan kotonaan Vantaalla 21 vuotta sitten. Hän tajusi, että on naisia, jotka eivät pääse minkään virallisen kielenopetuksen piiriin. Pienten lasten kotiäidit ja vanhemmat naiset jäivät kaiken ulkopuolelle. Hän keräsi muita samanmielisiä toimintaan. Zontat keräsivät rahaa heijastinten myynnillä. Pystyttiin ostamaan kirjoja ja muita välineitä. Toiminta alkoi laajeta uskomattomalla tavalla.
Tällä hetkellä Suomen Akateemisten Naisten Liitto (SANL) hallinnoi Luetaan yhdessä -verkostoa. Verkoston työntekijät rekrytoivat vapaaehtoisia, koordinoivat kehitystä sekä valtakunnallisesti että paikallisesti, hoitavat rahoituksen hakemisen ja etsivät yhteistyökumppaneita. Nyt toiminnassa on mukana vuosittain yli 4000 opiskelijaa, vapaaehtoisia opettajia noin 500 ja ryhmiä lähes 80. Kaikki ryhmät kokoontuvat kerran viikossa. Nykyisin on myös sekaryhmiä, joihin miehetkin voivat tulla. Etäopetus Zoomissa aloitettiin koronan aikana ja se on edelleen yksi tärkeistä opetustavoista.
Opettajina ovat toimineet usein entiset kieltenopettajat ja sosiaali- ja terveysalan ammattilaiset, usein akateemisesti koulutetut eläkkeellä olevat naiset. Mitään opettajakoulutusta ei edellytetä, vaan kaikki ovat tervetulleita. Tärkeintä on, että haluaa auttaa ihmisiä kotoutumaan Suomeen, oppimaan suomen kieltä ja tutustumaan Suomen kulttuuriin.
Opettajille järjestetään laadukkaita seminaareja joko paikan päällä eri alueilla tai Zoomissa. Opettajille on myös Opehuone, jossa opettajat saavat vertaistukea. Opettajina toimii tällä hetkellä eri ikäisiä ihmisiä, myös opiskelijoita, ja tämä tekee opetuksesta erityisen tehokasta ja monipuolista. Eri tasoiset opiskelijat voidaan jakaa ryhmiin tason mukaan. Miesopettajia on myös saatu mukaan toimintaan. Verkosto kattaa lähes koko maan ja on merkittävästi vaikuttanut maahanmuuttajien kotoutumiseen opettamalla suomen kieltä ja suomalaista kulttuuria. Ensin toiminta kohdistui erityisesti kotona oleviin ja iäkkäämpiin naisiin, jotka jäivät normaalin kielenopetuksen ulkopuolelle. Sittemmin opiskelijoihin on tullut vuorotyössä olevia ihmisiä, jotka haluavat oppia puhumaan suomea paremmin tai heitäkin, jotka valmistautuvat hakemaan vaikkapa ammattikorkeakouluihin.
Rahoitus toimintaan tulee Sosiaali- ja terveysjärjestöjen avustuskeskus STEAlta (aiemmin RAY:ltä) ja aikaisemmin myös Koneen Säätiöltä. Lahjoituksia on saatu myös paikallisilta tahoilta, missä ryhmä toimii. Kaikki opettajat paikallisryhmässä toimivat vapaaehtoisina ilman palkkaa. Eri paikallisryhmät ovat saaneet toimitilat pro bono ja se on ollut todella merkittävää.
Oma kokemukseni toiminnasta
Vuonna 2011 Hyvinkään Akateemiset Naiset ry:n jäsen suositteli minua hakeutumaan toimintaan. Menin ryhmään arastellen ja jännittyneenä. SANL:n kunniajäsen Pirkko Mäki kannusti minua opetuksen ääreen. Hän toimi pitkään ryhmän vetäjänä Hyvinkäällä. Opettajina toimi useita entisiä opettajia, jotka olivat jääneet eläkkeelle.
Tästä alkoi riemastuttava matkani tässä toiminnassa. Kohtasin heti ihastuttavan afgaaniäidin, joka lapsineen oli päässyt Suomeen kiintiöpakolaisena viiden lapsensa kanssa ja oli siis itse kotona. Yhteistä kieltä ei ollut, mutta hyvin suunnitellut kirjat auttoivat opetuksen alkuun. Myöhemmin hän kävi peruskoulun ja autoin häntä matematiikan tehtävissä. ”En käsitä yhtään kertotaulua”. Minä: ”Montako pullaa on pellillä, jos laitat 4 näinpäin ja 5 näinpäin?” ”20.” ”Osaat kertotaulua.” ”Jakolaskua en ainakaan tajua yhtään.” Minä:” Kun annat lapsillesi 100 eurosta kaikille saman verran, paljonko he saavat?” ” No 20 euroa”. ”Osaathan sinä jakolaskua.” Kuinka korkea kynnys on ollut käydä suomalainen peruskoulu, kun olet opetellut darin kieltä, joka kirjoitetaan erilaisilla merkeillä oikealta vasemmalle. Onneksi naisen isä oli ajatellut, että tyttöjen on hyvä osata lukea ja kirjoittaa.
Jotkut oppilaista eivät olleet koskaan lukeneet tai kirjoittaneet omaa äidinkieltäänkään. Silloin aloitettiin siitä, miten kynää pidetään ja miten meidän kirjaimemme ja numeromme kirjoitetaan.
Tämä ensimmäinen afgaanioppilaani soitti minulle hiljattain pitkän puhelun. ”On kova ikävä, pitäisi nähdä”. Hän kertoi ylpeänä lapsistaan: yksi tytöistä suorittaa toista korkeakoulututkintoa oltuaan vähän aikaa välillä töissä, toinen tyttö on korkeakoulututkinnon jälkeen ollut hyväpalkkaisessa töissä talousalalla ja poika suorittaa ammattikorkeakoulututkintoa työn ohessa. Yhdellä lapsista on oma menestyvä yritys.
Zoomissa toteutetussa etäopetuksessa olin neljä vuotta ja siinä oli hyvin monenlaisia oppilaita, myös miehiä, huomattavasti nuorempia ihmisiä eri puolilta Suomea. Oli kotiäitejä vauva polvellaan, töissä olevia lähihoitajia, jotka halusivat oppia puhumaan tavallista suomea, korkeakouluun pyrkiviä, jotka halusivat opetella parempaa suomea. Zoom-opetusryhmään tuli nuori amanuenssi vuosi sitten. Hän halusi töihin Suomeen. Innokas oppilas kävi joka tunnilla ja harjoitteli tosissaan. Lääkärinpaikka löytyi tammikuussa Pohjois-Suomesta.
Joskus ystävystyin oppilaiden kanssa todella paljon. Zoom-oppilaista nuori taiwanilainen oppilas pitää minuun paljon yhteyttä edelleen ja kertoo kuulumisiaan. Bulgarialainen oppilas, joka opiskeli YKI-tutkintoon kanssani, käy luonani kertomassa kuulumisiaan. Nuori afgaaniäiti käy kolmen lapsensa kanssa kotonani paljon. Mikä rikkaus tämä asia on elämässäni, kun en enää voi osallistua opetukseen! On jäänyt tunne, että vapaaehtoistyölläni on ollut merkitystä.
Artikkelin on kirjoittanut Marjaana Lipsonen Hyvinkään Akateemiset Naiset ry:stä.